tiistai 30. joulukuuta 2014

Osa 22.

Jonas katsoo välillä pöydällä lojuvaa sormusta ja välillä Ilona Ofelian itkusta turvonneita silmiä. Poika pyyhkäisee vihaisena omaa silmänurkkaansa, sillä kyyneleet pyrkivät ulos. Hän ei pidä itseään minään itkupillinä, mutta tämä onkin erikoistilanne.
 Pöydällä hänen ja Ilona Ofelian välissä oleva sormus puhuu sanatonta kieltään. Ja se seikka että hän on Ilona Ofelian luona tuomassa tytön tavaroita asunnoltaan.
 "Säkö aiot ihan oikeasti jättää mut näin?" poika kysyy surkeana. Tyttö katsoo häntä silmät täynnä tuskaa.
 "Luuletko että tämä on mulle helppoa? Jonas, mä rakastan sua, vaikka tässä nyt kävi näin. Musta vain tuntuu että mä en ole vielä valmis näin vakavaan suhteeseen sittenkään. Mä olen pahoillani, tiedän että Erik ja Vivi ei tule pitämään tästä", sanoo Ilona Ofelia hiljaa. Ei ole helppoa valehdella, mutta ei hän voi koko totuuttakaan kertoa.
 Jonas täräyttää nyrkkinsä pöytään.
 "Helvettiäkö minä siitä mitä mun vanhemmat ajattelee! Mun sydän tässä murenee... Mä rakastan sua ja haluan olla sun kans. Ja myönnän kyllä että kosin sua melko pikaisesti. Eikö me voitaisi jatkaa vielä? Ilman kihloja, yhteisen kodin suunnittelua ja ajatuksia häistä?" hän ehdottaa. Tyttö pudistaa hiljaa päätään. Jonas tarttuu hänen käteensä ja katsoo lujasti silmiin. Ilona Ofelia ei voi olla katsomatta takaisin. Pojan metsänvihreistä silmistä paistaa suuri rakkaus, toivonkipinä ja suru. Silmien alla olevat varjot kertovat pojan valvoneen. Pitkät rastat ovat kiinni, leuan asento kohtaloonsa alistuneen murheellinen. Jonaksen tutuiksi ja rakkaiksi käyneet piirteet ja olemus saavat Ilona Ofelian lähes perumaan eroaikeet. Mutta eivät ihan.
 "Anna mulle anteeksi, Jonas. Mä tiedän että odotit multa niin paljon. Ethän vihaa mua?" hän kuiskaa.
 "Mä en koskaan vois vihata sua, min älskling. Mä rakastan sua, ja se ei lopu tähän. Mä odotan sua niin kauan että tunnet olevasi valmis jatkamaan, tai vaikka aloittamaan alusta. En mä voi edes kuvitella olevani muiden kuin sun kans."
 "Voi sua.  Mä en kyllä voi luvata sulle enää mitään."
 "Etkö edes sitä että voisit olla mun ystävä? Ettet katoaisi mun elämästä? Haluaisin olla sulle edes ystävä, jos et kerran huoli mua puolisoksi, vaikka varmasti se tulee sattumaan kun en saa enää ottaa sua syliin ja suudella."
 Ilona Ofelia hymyilee pojalle pienesti.
 "Jonas, sä olet mulle tärkeä, enkä minäkään halua menettää sua. Ilman muuta ollaan ystäviä."
 Jonaksen suukotettua Ilona Ofeliaa katkeransuloisesti päälaelle ja poistuttua asunnosta jää tyttö istumaan pöydän ääreen pyöritellen sormusta käsissään. Pieni rengas tuntuu nyt, nimettömästä irrotettuna, hirveän, hirveän painavalta. Asunto tuntuu tyhjältä ilman Jonaksen lähes kaksimetristä vartta, vaikka poika ei olekaan asunut hänen luonaan vakituisesti. Vaikka Ilona Ofelia itse päätti jättää Jonaksen, niin häneen sattuu uskomattoman paljon. Taiteilu Jonaksen ja Samulin välillä on ollut uuvuttavaa, varsinkin kun hän tuntee niin vahvasti molempia kohtaan. Nyt, irti päästämisen hetkellä irti päästäminen tuntuu vaikeimmalta asialta koskaan, mutta silti hänestä on reilumpaa Jonasta kohtaan olla mieluummin yksin kuin jatkaa käsittämätöntä akrobaattitemppuilua poikien välillä.
 Ilona Ofelia osaa olla myös rehellinen itselleen. Vaikka hän sanoikin Reginalle olevansa sataprosenttisen varma Samulin tunteista itseään kohtaan, niin hän kuulee silti sen kylmän äänen sanovan alitajunnassaan, että jos poika tosissaan rakastaisi häntä, tämä olisi hänen eikä Olivian kanssa.
 Lauantai-iltapäivä ilman Jonasta on kuolettavan tylsä. Ilona Ofelia ei ole edes tajunnut kuinka täydellisesti poika on täyttänyt hänen elämänsä, ennen kuin tämä on mennyt. Äkkiä vihlova ikävä saa hänet itkemään, ja hän päättää soittaa Jonakselle välittömästi. Puhelin kuitenkin alkaa soida, ja puhelun takana oleva Miska pelastaa tytön tekemästä itsestään täydellistä surkimusta ja anelemasta Jonasta palaamaan.
 "Meillä hajosi viime yönä töissä tiskikone ja koko paikka lainehtii, eli mä olen vapaa tänä iltana! Joten miten ois tyttö, herrasmiesilta kaupungilla ilman herrasmiestä mutta mun seurassa?" Miska ehdottaa iloisesti, saaden Ilona Ofeliankin hymyilemään.
 "Kuulostaa hyvältä, mä taidan tarvita just sitä. Haetko mut kotoa? Mulla onkin sulle kerrottavaa..."

 Ilona Ofelia näkee sinä iltana huomattavasti normaalia enemmän vaivaa ulkonäkönsä eteen. Hänestä tuntuu että tänään hänen on oltava parhaimmillansa, onhan tavallaan sekä hautajaiset että uuden elämän alku.
 Hän tietää ettei ole ajan kauneusihanteiden mukainen, mutta on oppinut arvostamaan ja korostamaan niitä ominaisuuksiaan, jotka kokee viehättäviksi. Kirkkaan punaiseksi värjättyä kiharaista tukkaa on paljon, ja hän hoitaa sitä huolellisesti. Marmorinvalkea kesakoiden kirjoma iho on arpia lukuunottamatta virheetön. Peilistä vastaan katsovat vaaleanvihreät silmät ovat pikkuisen liian suuret pyöreisiin kasvoihin, nenä hieman liian pysty, suu aavistuksen liian ilmeikäs, ja vaikka tiettyä pyöreyttä on siellä täällä hänen vartalossaan, hän ei ole lihava. Hän myös tietää miten meikata, kammata ja pukeutua niin että vain harvat tulevat kiinnittäneeksi huomiota epäkohtiin.
 Ilona Ofelia havahtuu kun ikkunaan napsahtaa jotain kerran toisensa jälkeen. Hän avaa ikkunan ja näkee pihalla ruusu suussaan seisovan Miskan, joka nakkelee pikkukiviä hänen ikkunaansa.
 "Mä en ole vielä valmis!" tyttö huutaa ja pudottaa pojalle avaimen. Ei kulu kahta minuuttiakaan kun tämä jo seisoo eteisessä ja ojentaa ruusuaan. Ilona Ofelian vastaanottaessa kukan Miska tarttuu tytön ranteeseen.
 "Heeeiiii, missä sun sormus on?" hän kysyy hämmentyneenä.
 "Siitä mun pitikin puhua..."

 Miska vie Ilona Ofelian Keinuvaan Kameliin, perustellen ravintolavalintansa tytön erolla.
 "Mun puolesta voit puhua vaikka sun sisälmykset solmulle, mutta et silti saa mua uskomaan ettet haluaisi nähdä Samulia. Näenhän mä miten sun silmiin syttyi pienet tähdet samantien kun mainitsin koko miehen!"
 Ilona Ofelia tönäisee Miskaa hellästi kylkeen, ja halaa tätä sitten.
 Mitä lähemmäs Keinuvaa Kamelia he pääsevät, sitä hitaammaksi Ilona Ofelian askel käy. Entä jos Regina on sittenkin oikeassa Samulista, ja tämä ei välitä hänestä ollenkaan? Hän pysähtyy Keinuvan Kamelin ovelle ja Miska törmää häneen.
 "Mikä nyt?" poika kysyy.
 "Mua pelottaa", Ilona Ofelia kuiskaa. Miska halaa häntä, supattaa muutaman rohkaisevan sanan ja työntää sitten edellään ravintolaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti