Jonas katsoo välillä pöydällä lojuvaa sormusta ja välillä Ilona Ofelian
itkusta turvonneita silmiä. Poika pyyhkäisee vihaisena omaa
silmänurkkaansa, sillä kyyneleet pyrkivät ulos. Hän ei pidä itseään
minään itkupillinä, mutta tämä onkin erikoistilanne.
Pöydällä hänen ja Ilona Ofelian välissä oleva sormus puhuu sanatonta
kieltään. Ja se seikka että hän on Ilona Ofelian luona tuomassa tytön
tavaroita asunnoltaan.
"Säkö aiot ihan oikeasti jättää mut näin?" poika kysyy surkeana. Tyttö katsoo häntä silmät täynnä tuskaa.
"Luuletko että tämä on mulle helppoa? Jonas, mä rakastan sua, vaikka
tässä nyt kävi näin. Musta vain tuntuu että mä en ole vielä valmis näin
vakavaan suhteeseen sittenkään. Mä olen pahoillani, tiedän että Erik ja
Vivi ei tule pitämään tästä", sanoo Ilona Ofelia hiljaa. Ei ole helppoa
valehdella, mutta ei hän voi koko totuuttakaan kertoa.
Jonas täräyttää nyrkkinsä pöytään.
"Helvettiäkö minä siitä mitä mun vanhemmat ajattelee! Mun sydän tässä
murenee... Mä rakastan sua ja haluan olla sun kans. Ja myönnän kyllä
että kosin sua melko pikaisesti. Eikö me voitaisi jatkaa vielä? Ilman
kihloja, yhteisen kodin suunnittelua ja ajatuksia häistä?" hän ehdottaa.
Tyttö pudistaa hiljaa päätään. Jonas tarttuu hänen käteensä ja katsoo
lujasti silmiin. Ilona Ofelia ei voi olla katsomatta takaisin. Pojan
metsänvihreistä silmistä paistaa suuri rakkaus, toivonkipinä ja suru.
Silmien alla olevat varjot kertovat pojan valvoneen. Pitkät rastat ovat
kiinni, leuan asento kohtaloonsa alistuneen murheellinen. Jonaksen
tutuiksi ja rakkaiksi käyneet piirteet ja olemus saavat Ilona Ofelian
lähes perumaan eroaikeet. Mutta eivät ihan.
"Anna mulle anteeksi, Jonas. Mä tiedän että odotit multa niin paljon. Ethän vihaa mua?" hän kuiskaa.
"Mä en koskaan vois vihata sua, min älskling. Mä rakastan sua, ja se ei
lopu tähän. Mä odotan sua niin kauan että tunnet olevasi valmis
jatkamaan, tai vaikka aloittamaan alusta. En mä voi edes kuvitella
olevani muiden kuin sun kans."
"Voi sua. Mä en kyllä voi luvata sulle enää mitään."
"Etkö edes sitä että voisit olla mun ystävä? Ettet katoaisi mun
elämästä? Haluaisin olla sulle edes ystävä, jos et kerran huoli mua
puolisoksi, vaikka varmasti se tulee sattumaan kun en saa enää ottaa sua
syliin ja suudella."
Ilona Ofelia hymyilee pojalle pienesti.
"Jonas, sä olet mulle tärkeä, enkä minäkään halua menettää sua. Ilman muuta ollaan ystäviä."
Jonaksen suukotettua Ilona Ofeliaa katkeransuloisesti päälaelle ja
poistuttua asunnosta jää tyttö istumaan pöydän ääreen pyöritellen
sormusta käsissään. Pieni rengas tuntuu nyt, nimettömästä irrotettuna,
hirveän, hirveän painavalta. Asunto tuntuu tyhjältä ilman Jonaksen lähes
kaksimetristä vartta, vaikka poika ei olekaan asunut hänen luonaan
vakituisesti. Vaikka Ilona Ofelia itse päätti jättää Jonaksen, niin
häneen sattuu uskomattoman paljon. Taiteilu Jonaksen ja Samulin välillä
on ollut uuvuttavaa, varsinkin kun hän tuntee niin vahvasti molempia
kohtaan. Nyt, irti päästämisen hetkellä irti päästäminen tuntuu
vaikeimmalta asialta koskaan, mutta silti hänestä on reilumpaa Jonasta
kohtaan olla mieluummin yksin kuin jatkaa käsittämätöntä
akrobaattitemppuilua poikien välillä.
Ilona Ofelia osaa olla myös rehellinen itselleen. Vaikka hän sanoikin
Reginalle olevansa sataprosenttisen varma Samulin tunteista itseään
kohtaan, niin hän kuulee silti sen kylmän äänen sanovan alitajunnassaan,
että jos poika tosissaan rakastaisi häntä, tämä olisi hänen eikä
Olivian kanssa.
Lauantai-iltapäivä ilman Jonasta on kuolettavan tylsä. Ilona Ofelia ei
ole edes tajunnut kuinka täydellisesti poika on täyttänyt hänen
elämänsä, ennen kuin tämä on mennyt. Äkkiä vihlova ikävä saa hänet
itkemään, ja hän päättää soittaa Jonakselle välittömästi. Puhelin
kuitenkin alkaa soida, ja puhelun takana oleva Miska pelastaa tytön
tekemästä itsestään täydellistä surkimusta ja anelemasta Jonasta
palaamaan.
"Meillä hajosi viime yönä töissä tiskikone ja koko paikka lainehtii,
eli mä olen vapaa tänä iltana! Joten miten ois tyttö, herrasmiesilta
kaupungilla ilman herrasmiestä mutta mun seurassa?" Miska ehdottaa
iloisesti, saaden Ilona Ofeliankin hymyilemään.
"Kuulostaa hyvältä, mä taidan tarvita just sitä. Haetko mut kotoa? Mulla onkin sulle kerrottavaa..."
Ilona Ofelia näkee sinä iltana huomattavasti normaalia enemmän vaivaa
ulkonäkönsä eteen. Hänestä tuntuu että tänään hänen on oltava
parhaimmillansa, onhan tavallaan sekä hautajaiset että uuden elämän
alku.
Hän tietää ettei ole ajan kauneusihanteiden mukainen, mutta on oppinut
arvostamaan ja korostamaan niitä ominaisuuksiaan, jotka kokee
viehättäviksi. Kirkkaan punaiseksi värjättyä kiharaista tukkaa on
paljon, ja hän hoitaa sitä huolellisesti. Marmorinvalkea kesakoiden
kirjoma iho on arpia lukuunottamatta virheetön. Peilistä vastaan
katsovat vaaleanvihreät silmät ovat pikkuisen liian suuret pyöreisiin
kasvoihin, nenä hieman liian pysty, suu aavistuksen liian ilmeikäs, ja
vaikka tiettyä pyöreyttä on siellä täällä hänen vartalossaan, hän ei ole
lihava. Hän myös tietää miten meikata, kammata ja pukeutua niin että
vain harvat tulevat kiinnittäneeksi huomiota epäkohtiin.
Ilona Ofelia havahtuu kun ikkunaan napsahtaa jotain kerran toisensa
jälkeen. Hän avaa ikkunan ja näkee pihalla ruusu suussaan seisovan
Miskan, joka nakkelee pikkukiviä hänen ikkunaansa.
"Mä en ole vielä valmis!" tyttö huutaa ja pudottaa pojalle avaimen. Ei
kulu kahta minuuttiakaan kun tämä jo seisoo eteisessä ja ojentaa
ruusuaan. Ilona Ofelian vastaanottaessa kukan Miska tarttuu tytön
ranteeseen.
"Heeeiiii, missä sun sormus on?" hän kysyy hämmentyneenä.
"Siitä mun pitikin puhua..."
Miska vie Ilona Ofelian Keinuvaan Kameliin, perustellen ravintolavalintansa tytön erolla.
"Mun puolesta voit puhua vaikka sun sisälmykset solmulle, mutta et
silti saa mua uskomaan ettet haluaisi nähdä Samulia. Näenhän mä miten
sun silmiin syttyi pienet tähdet samantien kun mainitsin koko miehen!"
Ilona Ofelia tönäisee Miskaa hellästi kylkeen, ja halaa tätä sitten.
Mitä lähemmäs Keinuvaa Kamelia he pääsevät, sitä hitaammaksi Ilona
Ofelian askel käy. Entä jos Regina on sittenkin oikeassa Samulista, ja
tämä ei välitä hänestä ollenkaan? Hän pysähtyy Keinuvan Kamelin ovelle
ja Miska törmää häneen.
"Mikä nyt?" poika kysyy.
"Mua pelottaa", Ilona Ofelia kuiskaa. Miska halaa häntä, supattaa
muutaman rohkaisevan sanan ja työntää sitten edellään ravintolaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti