Osa 31.

  Ilona Ofelia jähmettyy täysin.

 Petronella. Hänen Petronellansa, sellaisena kuin hän tämän muistaa. Äärettömän rakkaana, ymmärtävänä, sielunsiskonaan. Ainutlaatuinen Petronella. Sitten kaiken yli käy totuus, se kuinka tuo käärmeensikiö petti hänet pahimmalla mahdollisella tavalla. Silti osa hänestä haluaisi heittäytyä Petronellan kaulaan.

 Ilona Ofelia ei ole nähnyt Petronellaa tai kuullut tästä sen jälkeen kun totuus paljastui. Johdonmukaisesti hän poisti ja esti Petronellan kaikissa sosiaalisissa medioissa, poisti hänet elämästään perusteellisesti, julisti tämän itselleen kuolleeksi. Vaikka kaupunki ei ole suuren suuri, Petronella ei ole tullut häntä missään vastaan. Ennen kuin nyt.

 On kuin jokin pato olisi auennut Ilona Ofelian aivoissa. Kaikki Petronellan jälkeisen romahduksen muistot pyyhkivät hänen ylitseen, uudelleen ja uudelleen. Kun hänen maailmansa mureni, ja hän itse sen mukana, kammottava verilöyly seurauksena. Utuinen muistikuva Reginasta ottamassa häneltä veistä ja käärimässä hänen veristä vartaloaan hellästi lakanaan. Aikaa sairaalassa, hoitajien ja lääkärin tuomitsevaa asennetta, häntä itseään kieltäytymässä selittämästä näille mitään. Hirvittävää sotkua asunnossa. Regina auttamassa verijälkien siivouksessa. Tutkimuksia, terapiaa, diagnoosia. Kauhistuttavaa ja onttoa loputtoman tyhjyyden tunnetta. Jatkuvaa viiltelyä. Loppumatonta lääkkeiden kokeilua ja vaihtoa, lopulta yliannosta, jonka oli tarkoitus lamauttaa hänen hengityselimensä. Tätä itsemurhayritystä seurannutta aikaa suljetulla osastolla. Kuinka entinen Ilona hitaasti näivettyi pois ja tilalle tuli Ilona Ofelia, kuten Regina häntä kutsui, myöhemmin myös muut. Loputtomia, sisällöttömiä tunteja, jotka tuntuivat ikuisuudelta. Kuinka aika venyi venymistään, eikä tuntunut liikkuvan eteenpäin. Sirpaleiset muistonkappaleet ovat teräviä reunoiltaan ja saavat avatut haavat kirvelemään.

 Ilona Ofelia ravistaa muistonsirut yltään ja kiirehtii Petronellan ohi.

 "Ilona, odottaisit!" Petronellan ääni on anova. Ilona Ofelian askeleet hidastuvat, sitten pysähtyvät. Hän kääntyy Petronellaan päin.

 "Suostuisitko kuuntelemaan mua hetken?" pyytää Petronella. Hänen olonsa näyttää vaikealta.

 "Hetken", vastaa Ilona Ofelia jurosti. Hän on hieman utelias, mutta varuillaan ja jännittynyt kuin jousenjänne.

 "Meen siis suoraan asiaan. Ilona, anna anteeksi. Mä tein ihan hirveän rumasti sulle, et ois ansainnut sellaista. Kukaan ei ois! Mä en oo valmistautunut tähän, en tiedä mitä sanoa... Ilona, mä oon kaivannut sua niin paljon, sä olit mun ainoa ystävä, mun kaksonen, ja minä niin helvetin typerä, että annoin kaiken mennä yhden miehen takia. En tajua, miten voi olla niin ääliö kuin mä olin. Ymmärrän, jos et voi antaa anteeksi, en tiedä voisinko itse antaa, mutta mun on pakko saada tämä sydämeltäni. Oon halunnut jo pitkään ottaa suhun yhteyttä, mutta en oo uskaltanut, ja ajattelin että oot estänyt mut kaikkialla... Voi Ilona, sä et voi ymmärtää, kuinka tyhjää mun elämä on ilman sua! Tiedän, ettei tehtyä saa tekemättömäksi, mutta haluan sun tietävän, että mä oon pahoillani. Niin hirvittävän pahoillani..." Petronellan ääni hiljenee ja hän laskee katseensa.

 Nyt Ilona Ofelian on vaikea olla. Petronella näyttää haavoittuvalta ja kuulostaa vilpittömältä. Kuin ennen. 

 "Petronella...", hän kuiskaa ja ottaa askeleen lähemmäksi. Petronella nostaa katseensa. Siniharmaat silmät ovat kyyneleiset. Tytöt katsovat toisiaan hetken, etsien. Sitten, vuosien takainen yhteys löytyy, ja kuten ennen, sanoja ei tarvita. Ilona Ofelia kietoo kätensä Petronellan kaulaan ja nyyhkyttävä Petronella painaa päänsä Ilona Ofelian olalle. Hetken kaikki paha on unohdettu, hetken kaikki on niin kuin ennen.

 Mutta Ilona Ofelia tietää, että kaikki ei ole kuin ennen. Kuinka kaiken tapahtuneen jälkeen voisikaan? Hän haluaisi luottaa Petronellaan heti ja täysin, mutta järki käskee häntä hidastamaan. Luottamus täytyisi ansaita, ja rakentaa uudelleen pala kerrallaan, ja se vaatisi aikaa. Lisäksi pieni ääni takaraivossa muistuttaa siitä, mitä Petronella teki. Vaikka hän voisi antaa anteeksi, voisiko hän unohtaa?

 Huolimatta siitä, ettei huhtikuun yö ole järin keväinen, Ilona Ofelia ja Petronella kävelevät parin korttelin matkan rantaan ja istuvat tutulle laiturille. On niin paljon kerrottavaa, vuosien kuilu kurottavana kiinni.

 

 Ilona Ofelia kertoo, mitä katastrofin jälkeen tapahtui ja saa Petronellan itkemään. Hän kertoo lyhyeksi jääneestä romanssistaan Jonaksen kanssa. Hän kertoo Samulista. Ja viimein hän kertoo Justuksesta. Petronella ei itke enää.

 Sitten Petronella kertoo. Hän oli jättänyt Miron ja muuttanut Jessen kanssa yhteen lähes saman tien. Alkuhuuman haihduttua suhde ei ollut ruusuinen, sillä Petronellan mustasukkaisuus ja Jessen levoton mieli ja ajoittain rajuksi yltynyt juominen eivät sopineet yhteen. Myöhemmin Jesse petti Petronellaa, useastikin, mutta he päättivät vielä yrittää yhteiseloa. Tilanne kuitenkin vain paheni, molempien vahtiessa toisiaan mustasukkaisina ja yrittäessä rajoittaa toistensa menoja, Petronella Jessen tekemisten takia ja Jesse epäillen Petronellan tekevän samaa kuin hän. Suhde oli kariutunut edellisessä lokakuussa.

 Kaupungin tuomiokirkon kello lyö seitsemää, kun Ilona Ofelia viimein rutistaa Petronellaa jäähyväisiksi, nousee ja lähtee kotiin, luvattuaan Petronellalle, että he tapaisivat uudelleen mahdollisimman pian.